Lintuperspektiivistä

En kaipaa menneisyydestä lankapuhelinta, hiihtomatkoja kouluun, Samaraa tai Commodore 64:a. En myöskään Suppeaa televisiokanavien valikoimaa, Napakymppiä tai veroilmoituksen täyttöruljanssia. Mutta sitä kaipaan, että välittäminen olisi vieläkin kova juttu. Haikailen myös sellaisen katoavan kansanperinteen perään, ettei kaveria ei jätetä.

Menestys ja välittäminen eivät ole nykypäivänäkään toistensa vastakohtia – päinvastoin. Jos haluaa tulla muistetuksi siitä, että on saanut jotakin aikaan, ei kannata rakentaa Omaa polkuaan välittämättä toisista. Sellainen pikavoitto ei kauan lämmitä.

Välittäminen on minusta ennen kaikkea teon verbi. Välinpitämättömyys on valinta; puuttumatta jättäminen taas on yhtälailla teko. Välittäminen on myös tunnetta, kykyä pitää toista ihmistä tärkeänä. Vaikka yhteiskunnan parasta rakennusainetta on juuri toisista välittäminen, silti empatian ja solidaarisuuden puutetta on paljon. Ahtaalla kansallismielisyydellä laitetaan tarkoituksella yhteiskunnan heikompiosaiset vastakkain.Olen saanut olla nyt kymmenen vuotta todistamassa, kuinka asioita voi tehdä politiikassakin niin monella tavalla. Eriarvoistuminen nakertaa yhä enemmän hyvinvointiyhteiskuntaa. Yhteiskunnan porvarillinen eliitti vannoo, kuinka kaikki ovat samassa veneessä. Mitä paremmassa asemassa ihminen on, sitä helpommin hän kuvittelee muidenkin tulevan osalliseksi yleisestä hyvinvoinnista. Hyväosaiset kokevat helposti, että huono-osaisuus on itseaiheutettua, laiskuutta tai välinpitämättömyyttä.

Minua suututtaa suunnattomasti tällainen ihmisten välille syntyvä solidaarisuuskuilu. Heikommasta välittäminen muistetaan kyllä juhlapuheissa, mutta sen jälkeen jätetään helposti ”ammattilaisten”, tukijärjestelmien tai esimerkiksi SDP:n huolehdittavaksi. Siksi Suomen valtion kestävyysvaje ei tosiasiassa liity vain talouden kestävyyteen, vaan siihen, miten me kohtelemme toisiamme. Ja se vasta kalliiksi tuleekin. Huonosti kohtelu ei katso enää ikää, sukupuolta tai pelkästään yhteiskuntaluokkaa.Välittämättä jättäminen näkyy mm. siinä, että yksinäisyydestä on tullut suomalaisten uusi kansantauti. joka viides suomalainen kokee yksinäisyyttä joskus, joka kymmenes usein. Joka kahdeskymmenes on jatkuvasti yksin. Eniten yksinäisyyttä koetaan nuoruudessa ja vanhana. Yksinäisyys nostaa ennenaikaisen kuoleman riskiä jopa 45 prosentilla, mutta silti siitä ei välitetä tai pidetä merkittävänä ongelmana.

Ja kiusa se on pienikin kiusa. Sen todistaa se, että Suomi on täynnä tarinoita huonosta kohtelusta. Ketä kiusataan tai jallitetaan työpaikalla, ketä vapaa-ajalla. Vaikka opetamme lapsemme jo koulussa siihen, että kiusaamiselle on nollatoleranssi, silti kaikki eivät ole valmiita ponnistelemaan sen eteen. Kun opetusministerinä ollessani esitin toimia puuttua järeämmin keinoin siihen, että 7 prosenttia peruskoululaisista kokee tulevansa kiusatuksi, vähättelijöitä piisasi. Kun esitin oppivelvollisuuden laajentamista, jottei kukaan 16-vuotias jatkossa tipu pelkän peruskoulun varaan, vastustajia riitti. Välinpitämättömyydestä kertoo hyvin myös se, että pahimmillaan jo joka viides nuori aikuinen on toimettomana; koulutuksen ja työelämän ulkopuolella.

Ihmisten kiusaaminen ja huono kohtelu tulee kalliiksi – myös veronmaksajien kannalta. Hyvä taas synnyttää hyvää. Omatunnon ääni on ihmisen parasta pääomaa, mikä kantaa läpi elämän.Siinä, missä runoilija Pentti Saarikoski katseli maailmanmenoa pöydällä olevan Stalinin pään yli, olen itse pyrkinyt käyttämään lintuperspektiiviä. Tällainen suhteuttaminen ja välimatkan ottaminen ovat osoittautuneet toimiviksi tavoiksi peilata elämän sietämätöntä ihanuutta ja kurjuutta. Olen ottanut jo nuorena elämäntavakseni välittämisen, enkä ole koskaan katunut. Suosittelen sitä muillekin.

(Julkaistu 24.2 Uusi Aika -lehdessä)

Ei kommentteja.

Vastaa