Puheenvuoro ”Aikuisten osaaminen ja Suomen tulevaisuus”, Toimihenkilökeskusjärjestö STTK:n seminaari, Helsinki 15.10.2013

Puhe muutosvarauksin.

Arvoisat kuulijat,

Lämmin kiitos kutsusta tähän erittäin tärkeää ja ajankohtaiseen seminaariin. Kuten tiedämme, ovat koulutuspoliittiset kysymykset vahvasti keskiössä niin kotimaisella kuin kansainvälisellä yhteiskuntapolitiikan agendalla. Siksi tämän päivän seminaari on erinomaisen keskeinen, ja haluankin heti alkuun kiittää STTKta sen ideoinnista ja järjestämisestä.

Puheenvuoroni otsikko voisi hyvin olla toteamuksen muodossa: aikuisten osaaminen on Suomen tulevaisuuden perusta. Kun mietimme Suomen paikkaa maailmassa, tämän toteamuksen totuus on aivan selvä. Voimme puhua kansainvälisestä kilpailusta, tai voimme puhua kansainvälisestä työnjaosta. Mutta puhuimmepa kummasta tahansa, osaaminen on meidän hyvinvointimme kannalta ratkaiseva kysymys.

Me kaikki tiedämme, että suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuutta ei voida rakentaa halvan työn, halvan energian tai halvan raaka-aineen varaan. Työikäisen väestön määräkin pikemminkin laskee kuin nousee. Kasvua ei siis saada siitä, että käytössä on uusia käsipareja.

Tällä hetkellä meitä koettelee paha maailmanlaajuinen taantuma, jonka vaikutukset näkyvät Suomessakin saakka. Tässä tilanteessa on selvää, että meillä on paljon käsipareja, jotka voisivat olla hyödyllisemmässä käytössä. Ne voisivat tehdä työtä, jos työtä vain olisi tarjolla.

Edellä kuvatut totuudet korostavat sen tärkeyttä, että työmarkkinajärjestöt ovat osoittamassa suurta viisautta sekä vastuuta tulevaisuudesta rakentamalla keskitettyä, maltillista palkkaratkaisua. Sopiminen sekä mahdollisuus keskitettyihin ratkaisuihin ovat suomalaisen talouspolitiikan salaisia aseita. Keskitetty ja maltillinen palkkaratkaisu auttaa toteutuessaan vientiteollisuutemme kilpailukykyä, luo ennustettavuutta ja vakautta työmarkkinoille, vahvistaa palkansaajien luottamusta tulevaisuuteen joka on tärkeää kotimarkkinoiden käynnissä pysymisen kannalta, ja auttaa takaisin työn syrjään niitä, jotka ovat työpaikkansa menettäneet.

Yhtä selvää kuin on se, että tässä tilanteessa meidän täytyy hakea keinoja heikommasta palkkakehityksestä, on se, että pitkällä tähtäimellä me emme voi menestyä vain sillä, että meillä palkkataso nousee hitaasti tai laskee. Yhtä selvää kuin on se, että meidän pitää pidentää työuria ja saada työttömyyden uhrit töihin on se, ettei työn määrän lisäämisellä suomalaisten hyvinvointi nousee määräänsä enempää.

Uusi hyvinvointi voi meillä syntyä vain tuottavuuden noususta sekä riittävästä kysynnästä. JA tuottavuuden nousu tulee ennen kaikkea osaamisesta.

 

Hyvät kuulijat,

STTK:n seminaari on oikea paikka puhua tästä aiheesta, nimittäin työn ja osaamisen liitosta, koska suomalainen ammattiyhdistysliike, kuten ammattiyhdistysliike kaikissa pohjoismaissa, on ymmärtänyt tämän jo pitkään. Tilaisuuden nimikin on oikea, koska tämä osaamisen ja työn kietoutuminen yhteen näkyy hyvin suomalaisen työelämän historiassa.

Pohjoismaissa ammattiyhdistysliike, tai laajempi työväenliike, ei ole pyrkinyt tuotantorakenteen museoimiseen. Solidaarinen palkkapolitiikka meillä ja muissa pohjoismaissa olivat pitkään keino edistää paitsi tasa-arvoa, myös tuottavuuden jatkuvaa nousua. Se tarkoitti, että yritykset, ja jopa toimialat, joilla tuottavuutta ei saatu nostettua, muuttuivat kannattamattomiksi. Samalla kannustus tuottavuuden nostoon aikaansai sen, että työvoima siirtyi uusille aloille ja uusiin tehtäviin niin, että tuottavuus nousi.

Pohjoismainen ammattiyhdistysliike on aktiivisesti pyrkinyt tuottavuuden kasvuun. Se ei ole yrittänyt kääntää kelloa taaksepäin, vaan se on pyrkinytkin talouden rakennemuutokseen, jossa alhaisemman tuottavuuden työtehtävät vähenevät ja korkeamman tuottavuuden tehtävät lisääntyvät. Nopea rakennemuutos on ollut hyväksyttävä ja tavoiteltava, koska tuottavuuden nousulla on saatu lisää hyvinvointia kaikille. Hyvinvointivaltio on tuonut rakennemuutoksen kohtaaville ihmisille turvaa, joka on helpottanut rajujenkin rakennemuutosten hyväksymistä.

Tätä samaa asennetta tarvitaan tänään ja huomenna. Osaamisen merkitys tuottavuudelle vain kasvaa ja meidän pitää vastata yhä kovempiin osaamisvaateisiin. Nykypäivän työelämässä ei enää ole tehtäviä, joissa osaamisen ei pitäisi työuran aikana kehittyä.

 

Hyvät kuulijat,

Minun otsikkoni on oikea, kun ajattelemme sitä, mistä tuottavuus syntyy. Se syntyy aikuisten osaamisesta.

Haluaisin kuitenkin jo tässä vaiheessa korostaa, että jos katsotaan, mistä aikuisten osaaminen syntyy, meidän pitää monessa tapauksessa kääntää katseemme lapsiin ja nuoriin. Tässä suhteessa vastajulkaistu kansainvälinen aikuistutkimus PIAAC on erinomainen kehys tälle keskustelullemme. Se tuo hyvin esiin perustaitojen merkityksen koko elämänuralle. Juuri näiden perustaitojen osalta peruskoulu ja varhaiskasvatus ovat paljon ratkaisevampia kuin työmarkkinoille tähtäävä toisen asteen koulutus tai korkeakoulutus, aikuiskoulutuksesta puhumattakaan.

Siksi en keskity aikuiskoulutukseen, vaikka puhunkin aikuisten osaamisesta.

Vaikka kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että osaamisen merkitys kasvulle on hyvin suuri, on osoittautunut yllättävänkin vaikeaksi ratkaista kysymystä siitä, mihin osaamiseen panostaminen olisi taloudellisen kasvun kannalta kannattavinta. Toisaalta tutkimuksessa kysymyksiä on liittynyt siihen, selittääkö kasvua enemmän koulutustaso vai koulutustason nousu. Pääosin näyttää siltä, että koulutuksen lähtötason lisäksi koulutustason nousulla on merkittävä vaikutus taloudelliseen kasvuun.

Aikuisten osaamistason kannalta mielenkiintoista on se, kuinka voimakkaasti perusasteen koulutus näyttää vaikuttavan taloudelliseen kasvuun OECD-maissa.

Koulutuksen taloustieteen grand old maneihin lasketut Eric Hanushek ja Ludger Wößmann tekivät vuosikymmenen vaihteessa sarjan artikkeleja, joissa he osoittivat, että OECD-maiden eroja taloudellisessa kasvussa viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana voidaan hyvinkin pitkälle selittää perusopetuksessa saavutetuilla oppimistuloksilla.

Heidän arvionsa mukaan oppimistulosten paraneminen yhdellä keskihajonnalla, esimerkiksi 100 PISA-pisteellä, johti 40 vuoden tarkastelussa 1,86 prosenttiyksikköä korkeampaan taloudelliseen kasvuun. Kun tarkastelluissa maissa edellisen 20 vuoden vuosittainen talouskasvu oli vain 2,2 % vuodessa, voidaan vaikutuksen suuruutta pitää erittäin huomattavana.

Nähdäkseni myös PIAAC tukee ajattelua, jonka mukaan aikuisten perustaidoilla on suuri merkitys paitsi taloudelle, myös hyvinvoinnille. Ja se tarkoittaa, että me emme voi puhua vain aikuisten kouluttamisesta kun me puhumme aikuisten osaamisesta.

Hyvät kuulijat,

Se, että perusasteen koulutuksella on hyvin huomattava merkitys taloudelliselle kasvulle, ei tietenkään tarkoita, että meillä ei tästä syystä pitäisi panostaa korkeakoulutettuun työvoimaan. Miksi? Siksi, että korkeakoulutus paitsi kehittää monia perustaitoja, myös tuottaa sellaista osaamista, joka on välttämätöntä monissa työtehtävissä nykyisessä työelämässä, jossa tehtävät ovat monimutkaisia ja työnjako pitkälle edistynyttä.

Se, että työelämä vaatii työntekijöiltä yhä korkeampaa osaamista, näkyy hyvin siinä, kuinka voimakkaasti koulutustausta vaikuttaa työllistymiseen ja palkkatasoon. Me kaikki olemme kuulleet jo pitkään varoituksia siitä, että koulutus ei enää, tai ainakaan kohta enää, kannata. Valitettavasti on niin, että monet nuoretkin ovat tämän tarinan kuulleet ja se voi vaikuttaa valitettavalla tavalla heidän käyttäytymiseensä.

Siksi on ehkä hyvä kerrata lyhyesti, mitä työmarkkinoilla on tapahtunut ja miten koulutus kannattaa.

Ensimmäinen kysymys on totta kai se, auttaako koulutus työllistymään. Tässä suhteessa koulutuksen kannattavuus on hyvin selvä. Perusasteen varassa olevista vain 40 % on töissä, toisen asteen koulutuksella noin 70 % ja korkea-asteen koulutuksella noin 85 %. Työurien pituudessa, joka on suorassa yhteydessä toimeentulon tasoon sekä myös julkiseen talouteen ja eläkejärjestelmän kestävyyteen, on eroa matalimmin ja korkeimmin koulutettujen välillä peräti 15 vuotta. Tässä mielessä koulutus siis kannattaa.

Toinen kysymys on, millainen taloudellinen hyöty, käytännössä palkkahyöty, työllistymisestä on. Tässä osaamisvaatimusten nousu näkyy kahdella tavalla. Toisen asteen koulutuksen tuottama palkkahyöty suhteessa pelkkään perusasteen koulutukseen on laskenut jatkuvasti niin, että olemme jo päätyneet pisteeseen, jossa toisen asteen koulutus ei tuo sanottavasti korkeampaa palkkaa kuin peruskoulupohja. Se kannattaa yhä, koska työllisyysaste on paljon korkeampi ja työttömyysjaksoja vähemmän, mutta palkkaa ei tule lisää.

Korkeakoulutuksessa tilanne on toinen. Keväällä tulleen tutkimuksen mukaan yliopistotutkinto on miehelle yhä miljoonan euron arvoinen, kun katsotaan elinikäisiä tuloja ja naisellekin 700 000 euron arvoinen. Verojen jälkeenkin miehelle jää tutkinnostaan 600 ja naiselle 400 tuhatta enemmän nettotuloja kuin ilman tutkintoa. Eli: taloudellisesti koulutus kannattaa erittäin hyvin.

Kolmas kysymys on, millaisiin töihin koulutuksella päätyy. Usein kuultu argumenttihan on, että vaikka koulutus yhä työllistääkin, ei töissä itse asiassa tarvittaisi niin korkeaa koulutusta kuin palkatuilla on. Tätä nimitetään laadulliseksi työllistymiseksi.

Tältä osin tilannekuva on sama, jopa huolestuttavissa määrin. Laadullisen työllistymisen on havaittu olevan sitä heikompaa, mitä lyhyempi ammatillisesti suuntautunut koulutus yksilöllä on. Tämä johtuu siitä, että silloin koulutus suuntautuu täsmällisemmin tiettyihin työtehtäviin, eikä siitä ole erityistä hyötyä muissa tehtävissä. Tämä näkyy siinäkin, että työllisyysaste laskee sitä nopeammin, mitä kapeammasta koulutuksesta on kyse. Toisin sanoen hyvin kapea-alainen tutkinto yhteen tiettyyn ammattiin voi kostautua kun rakennemuutos etenee ja tuhoaa entistä nopeammin jopa kokonaisia teollisuuden tai muun tuotannon aloja.

Yliopistokoulutetuilla laadullista työllistymistä on tutkittu Suomessa paljon ja tiedämme tarkkaan, että laadullisesti koulutusta vastaaviin töihin työllistyy 5 vuotta valmistumisesta 60–75 % kaikista valmistuneista. Alempi luku viittaa siihen joukkoon, joka työllistyy ns. oman alan akateemisiin ammatteihin, lakimies lakimiestehtäviin, lääkäri lääkäriksi. Ylemmässä luvussa ovat lisäksi mukana ne, jotka ovat työllistyneet vaativuudeltaan koulutusta vastaaviin tehtäviin, mutta tehtävä ei ole perinteinen oman alan tehtävä.

Toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa tilanne on toinen. Ministeriön viime vuonna rahoittaman tutkimuksen mukaan kaikista valmistuneista vain 27 % oli neljä vuotta valmistumisen jälkeen koulutusta vastaavissa tehtävissä. Tämä on toki hyvin huolestuttavaa, jos näiden ihmisten pitäisi pärjätä työmarkkinoilla vielä 35–40 vuotta.

 

Hyvät kuulijat,

Kun opetusministerinä puhun korkeasta osaamisesta, puhun usein ennen kaikkea siitä, miten koulutuksella voidaan tuottaa korkeaa osaamista. Ja se on totta kai tärkeää. Oikein järjestetty koulutus on paljon tehokkaampaa kuin oppiminen yrityksellä ja erehdyksellä tai edes itsenäisesti opiskellen.

Minusta on kuitenkin hyvä, että osaamista ja oppimista katsotaan laajemmasta näkökulmasta. Olisi tärkeää, että koko yhteiskunta olisi mukana osaamisen tuottamisessa. Siksi olin iloinen tämän tilaisuuden otsikosta, jossa työ ja osaaminen liitettiin tiukasti toisiinsa.

Kun koulutusihmiset aikanaan ryhtyivät puhumaan 1960-luvulla siitä, että oppiminen ei pääty kun siirrytään työmarkkinoille, he puhuivat aluksi jatkuvasta kasvatuksesta. Vähän samaa ajatusta oli vanhassa aikuisiin kohdistuvassa sivistystyössä, myös ay-liikkeen antamassa koulutuksessa. Mutta hyvin nopeasti siirryttiin puhumaan elinikäisestä oppimisesta. Ja siitä me puhumme edelleen. Tässä on tärkeä ero. Kun puhutaan aikuisista, ja kun puhutaan lapsistakin, pitäisi muistaa, että oppiminen tapahtuu usein tekemällä ja näkemällä, kokeilemalla ja kokemalla. Oli lähellä opettajaa, vanhempaa tai muita aikuisia ja lapsia tai ei.

Vannoutuneinkin koulutusihminen ymmärtää, että oppimista tapahtuu paljon muuallakin kuin koulutuksessa. Kun me katsomme työmarkkinoille, niin monesti eläkkeelle jäävän merkonomin tilanne otetaan kauppatieteilijä. Vuosikymmenten aikana osaaminen on kehittynyt työn mukana, eikä sillä osaamisella, jolla tehtävissä aloitti, enää menestyisikään. Tässä mielessä työ ja osaaminen ovat olleet liitossa aina, aina historian hämäristä.

Lähes kaikki koulutus on syntynyt työn yhteyteen. Kiltalaitos synnytti omat koulutusrakenteensa, jotka elävät oppisopimuskoulutuksen malleissa. Tehdastuotanto synnytti omat oppilaitoksensa ja mallin myöhemmille oppilaitoksille. Usein meille mallina esitetyssä Saksassa oppisopimuskoulutus tapahtuu pääosin suurten työnantajien oppilaitoksissa, jotka toimivat osana suuria tuotantoyksikköjä, vaikka mallina onkin oppisopimus. Yliopistotkin perustettiin tuhat vuotta sitten pappien, lääkäreiden ja lakimiesten koulutukseen. Ja kaikissa ammateissa on aina tiedetty, että koulutuksen jälkeen ammattilainen ei ole lähelläkään valmista. Lakimieskoulutus antaa pohjan, mutta käytäntö opettaa lakimiehen. Niin on lääkärikoulutuksessa ja niin on sairaanhoitajalla ja niin on hitsaajalla.

Suomessa me olemme olleet maailmallakin edelläkävijöitä siinä, miten kaikki osaaminen tulisi tunnistetuksi ja tunnustetuksi. Ja nyt puhun ennen kaikkea näyttötutkintojärjestelmästä. Siinä ei ole väliä sillä, missä osaaminen on hankittu ja miten se on hankittu, vaan työssäkin hankittu osaaminen tulee tunnustetuksi ja saa ansaitsemansa arvon. Tämän saman periaatteen tulee yhä enemmän toteutua kaikessa koulutuksessa ja koskea kaikkea osaamista.

Hyvät kuulijat,

Minusta on tärkeää, että osaamista ei ajatella koulutuksen monopolina. Osaaminen ja koulutus eivät saa olla oma muusta maailmasta erillinen saarekkeensa. Tämä on yhä tärkeämpää kun osaamisen merkitys yhteiskunnalle kasvaa.

Ja meille ei riitä, että koulutuksen ulkopuolella syntynyt osaaminen tunnistetaan ja tunnustetaan. Meille ei riitä, että aikuinen voi täydentää osaamistaan koulutuksella koko työuransa ajan. Meidän täytyy ajatella yhä enemmän sitä, miten työ ja työura voisi tukea osaamisen säilymistä ja uudistumista, laajenemista ja syventämistä.

Meidän täytyy miettiä, miten työtehtävät voidaan järjestää niin, ettei osaaminen vanhene. Täsmäkoulutus vanhenee, koska täsmäosaaminen vanhenee, jos se ei saa työstä ja työyhteisöstä eväitä uusiutumiselleen. Koulutuksen pitää antaa riittävän laaja pohja, jotta ammattia voi vaihtaa kun tuotantorakenne muuttuu. Mutta samalla työtehtävät pitäisi järjestää niin, ettei ammattitaito vanhene yksittäisen koneen mukana eikä työntekijä muutu tarpeettomaksi kun työtavat muuttuvat.

Tässä on oikeastaan kyse samasta asiasta kuin työsuojelussa. Kun työ oli ruumiillista, oli selvää, ettei työtä saa järjestää niin, että ruumis kuluu loppuun ja rikkoutuu. Ruumis tarvitsi turvansa ja leponsa ollakseen työkykyinen. Kun työ perustuu osaamiseen, tarvitsee osaaminen oman suojelunsa, oman aikansa uudistumiseen ja kehittymiseen. Työ ei saa kuluttaa loppuun osaamista, sen enempää kuin terveyttäkään.

Ja samalla tavalla pitää ajatella työyhteisöä. Osaamiseen perustuva yhteiskunta on pitkälle menevän työnjaon yhteiskunta. Mutta se vaatii, että työpaikalla pitää pystyä hyödyntämään muiden työntekijöiden osaamista, jota itsellä ei ole. Jokainen yrityskään ei tee kaikkea itse, vaan ostaa ulkopuolelta ne tuotteet ja palvelut, jotka saa silloin tehokkaammin kuin jos tekisi ne itse. Mitä heikommin koko organisaation osaaminen saadaan hyödynnettyä työyhteisössä, sitä enemmän yksittäisen työntekijän on osattava. Osaavassa ja oppivassa organisaatiossa työntekijä voi omassa työssään tukeutua myös muun työyhteisön osaamiseen. Ja tässä vuorovaikutuksessa kaikkien osaaminen kehittyy. Silloin myös syntyy uusia ajatuksia, kun eri osa-alueiden asiantuntemus kohtaa.

Työpaikalla on aina hyvä muistaa, että kaikkien osaaminen on tarpeen. Niin näennäisen vähäistä tehtävää ei olekaan, ettei sen lopettaminen nopeasti sekoittaisi työyhteisöä. Valitettavan monesti on niin, että tehtävien merkitys ymmärretään vasta kun kukaan ei tee niitä.

Sama pätee yhteiskuntaan. Hyvinvointiyhteiskunnassa me kaikki tarvitsemme toisiamme. Kun yhteiskunta on oikeudenmukainen, me voimme luottaa siihen, että hädän hetkellä me saamme hoitoa, tukea ja turvaa. Me voimme luottaa siihen, että joku auttaa meitä olemaan niin hyviä itsejämme kuin me voimme olla. Kukaan meistä ei ole täydellinen eikä tule täydelliseksi. Kukaan ei ole saari, eikä elä vain itsestään. Kun me tuemme toisiamme, meillä on jokaisella mahdollista saavuttaa enemmän kuin kenelläkään yksin.

Mitä paremmin me saamme kaikkien kyvyt käyttöön, sitä enemmän me saamme aikaan. Mutta sitä onnellisempi ja oikeudenmukaisempi on myös yhteiskunta. Se, että kaikki lahjakkuus tulee käyttöön, on taloudellisesti kannattavaa. Mutta se on myös oikein. Siihen me tähtäämme niin nuorten kuin aikuistenkin koulutuksessa.

Hyvät kuulijat,

Äsken esitellyssä kansainvälisessä aikuistutkimuksessa PIAACissa vähemmän ilahduttavaa on siinä näkyvä sosiaalisen taustan vaikutus taitoihin. Niin kuin hyvin tiedetään, koulutus periytyy ja kasautuu, ja kansainvälinen aikuistutkimus osoittaa, että myös taitojen tasoon – tietysti pitkälti koulutuksen kautta –  erityisesti vanhempien koulutuksella on vahva yhteys. Suomessa tämä yhteys on jo OECD-maiden keskiarvoa suurempi. Yhdysvalloissa kannetaan jo huolta siitä, hukkaako koulutuksellinen eriarvoisuus koko yhteiskunnan tulevaisuuden. Meillä tilanne on monessa suhteessa parempi, mutta kehityksen suunta näyttää väärältä. Myös tuoreita tuloksia analysoidaan nyt tarkkaan, että nähtäisiin, kuinka voimakkaita varoitusmerkit ovat. Itsetyytyväisyys on kaiken kehityksen vihollinen. Kun kuvittelee olevansa valmis, on tie vain alaspäin.

Aikuiskoulutustutkimus osoittaa, että aikuiskoulutukseen osallistumisen suhteen kasautuminen ei Suomessa ole ainakaan vähentynyt, edelleenkin koulutetuimmat ja sosioekonomiselta asemaltaan ylempiin luokkiin kuuluvat osallistuvat selvästi eniten. Sama näkyy kaikessa koulutuksessa. Vuosikymmenten tasa-arvoistumiskehitys näyttää 2000-luvulla pysähtyneen ja monilla mittareilla kehitys on paitsi kääntynyt, myös ollut nopeaa ja vääränsuuntaista. Tämä näkyy myös PIAACissa, jossa vanhempien koulutustausta vaikuttaa nuorten tuloksiin enemmän kuin varhaiskeski-ikäisten.

Eivätkä murheemme rajoitu siihen, että eriarvoisuus näyttää kasvavan. Eriarvoisuus heikentää saavutettavia tuloksia, koska kaikkia lahjakkuuksia ei saada käyttöön.

PIAACin nuorinta ikäryhmää koskevat tulokset, alle 25-vuotiaat herättävät kuitenkin huolta. Lukutaidon osalta voidaan tehdä vertailua noin viidentoista vuoden takaiseen (1998 toteutettuun) tutkimukseen. Tämän vertailun mukaan 16–25-vuotiaiden lukutaito olisi hieman heikompi kuin aiemmin. Silti tämäkin ikäryhmä on taidoiltaan selvästi OECD-maiden keskiarvon yläpuolella. Kun kuitenkin viimekertainen PISA-tutkimuskin osoitti, että 15-vuotiaiden taidot olivat heikentyneet, on todella tartuttava vakavasti myös peruskoulusta huolehtimiseen.

Hyvistä tuloksista huolimatta meillä on iso joukko 16-65-vuotiaita, joiden perustaidot ovat heikot. Tietotekniikkaa soveltavan ongelmaratkaisun osalta määrä on jopa miljoona suomalaista. Jo tutkimuksen tiedotustilaisuudessa kiinnitimme huomion ikäryhmien suuriin eroihin taitojen tasossa. 20-40-vuotiaat ovat vertailun huippua, vanhimmat tutkimukseen osallistuneiden maiden keskimääräisellä tasolla. On vielä liian aikaista tehdä pitkälle meneviä tulkintoja tai johtopäätöksiä, mutta ajatuksia nämä tulokset herättävät. Ne viittaavat selvästi siihen, että nuoremmat ikäluokkamme ovat lapsuudessaan ja nuoruudessaan saaneet vanhempia paremmin kosketuksen tietotekniikkaan.

Ja niin kuin totesin, vielä ei voida kaikkia johtopäätöksiä tehdä, aineistoa on vielä tarkasteltava ja analysoitava paljon näitä ensituloksia tarkemmin. Suunta on kuitenkin selvä, epätasa-arvoisuutta tuottava kehitys on kyettävä kääntämään. Kaikki muu olisi kohtuutonta kansallisten voimavarojemme tuhlausta ja haitallista paitsi yhteiskunnalliselle oikeudenmukaisuudelle, myös kilpailukyvylle.

Hyvät kuulijat,

Näillä muutamilla sanoilla ja linjanvedoilla olen pyrkinyt avaamaan omaa, sosialidemokraattien ja hallituksen ajattelua koskien aikuisten osaamista. Toivon, että nämä ajatukset herättävät keskustelua ja ajatusten vaihtoa, sillä kuten ammattilaisten osaaminen, myös ideat ja näkökulmat paranevat käytännössä ja koettelussa.

Kiitän huomiostanne.

Ei kommentteja kirjoitukseen “Puheenvuoro ”Aikuisten osaaminen ja Suomen tulevaisuus”, Toimihenkilökeskusjärjestö STTK:n seminaari, Helsinki 15.10.2013”

  1. Oppisopimuskoulutuksen keihittäminen!

    Ohessa oleva puheen sisältö oli oikeansuuntainen, mutta tulevaisuuden automaatio ja robottien/keinoälyn ennustetaan mullistavan työelämää jo kymmenen vuoden sisällä, joten tarvitaan aivan uutta ajattelua myös oppisopimuskoulutus linjauksissa pikaisesti.

    Automaation ja ropottien/keinoälyn merkittävä lisääntyminen merkitsee ennen kaikkea raskaiden ja ”vaatimattomien” työtehtävien osalta merkittävää vähenemistä, joka taas koskee niitä nuoria ja varttuneita henkilöitä, jotka ovat pääosin työssäoppien hankkineet ammatin. Siksi olisi ensiarvoisen tärkeää saada oppisopimuskoulutukselle oikea asema ja näkyvyys yhtenä koulutusmuotona jo kouluissa. Ylä-asteella pitäisi olla ”oppiaineena” oppisopimuskoulutus, jossa olisi mukana kaikki sidosryhmät antamassa oikeaa tietoa oppisopimuskoulutuksen mahdollisuuksista. Esim. TET, eli työelämään tutustuminen jaksoihin sisältyisi oppisopimuskoulutus.

    Itsellä oli kunnia olla ”smolnassa” noutamassa ensimäinen oppisopimuskouluttajien laatupalkinto v 2000. Yrityksessä järjestimme mm. oppisopimuskouluttajien kehittämispäivät noin 1,5 vuoden välein, jossa oli mukana kaikki sidosryhmät ja vieraina oli mm. opetushallituksen asiantuntijat. Sain olla monessa yrityksessä puhumassa meidän oppisopimuskoulutuksen sisällöstä ja toimintatavoista vuosien aikana, sekä opetushallituksen vetämässä oppisopimuskouluttajien laaturyhmässä yrityksen edustajana noin 7 vuotta.

    Oppisopimuskoulutusta tarvitaan tulevaisuudessa entistä enemmän, jolla on paljon annettavaa tulevaisuudessa, jos se osataan oikein organisoida tulevaisuuden osaajille.

    Koulutus- ja kehittämisterveisin

    Esko Hirvonen

Vastaa