Sosialidemokraattisen politiikan etulinjassa pelaaminen on alkanut ”kentän” ja ”kansan” nimissä: miten tässä näin kävi ja kenen syytä kaikki taas oli? Olipa vaalituloksissa kyse torjuntavoitosta tai murskatappiosta, selittelystä on tulossa lähes krooninen tauti meille kaikille.
Vielä pahemmin menee kuitenkin Suomen Keskustalla, joka selittelee vaalivoiton vaihtumista yllättäväksi rökäletappioksi. Historiallisen alhaisten kannatuslukujen ja murskatulosta ennustavien gallupien valossa meidän sosialidemokraattien taas oli turha odottaa valtakunnallista paalupaikkaa tai edes kuvitella, että lähdimme voittamaan kunnallisvaalit.
SDP:n kannatus ei kääntynyt vielä nousuun näissä vaaleissa. Porissa 60 lisä-äänestäjää olisivat taanneet saman kannatustason kuin viime vaaleissa, mutta äänestysvilkkauden lisäännyttyä yhä useampi äänestäjä luotti muihin puolueisiin. Meille Porin demareille lisääntynyt äänestysvilkkaus tarkoitti suurimman puolueen asemaa, mutta kahden valtuustopaikan ja vasemmistoenemmistön menetystä. Köyhän ja äkäisen kansan protesti radikalisoitui perinteisille ei-puolueille: Vihreät ja Perussuomalaiset nousevat Porissakin muutoksen ääniksi ja vastuunkannon torviksi.
Vaalimenestyksen puutteesta on turha syyttää neljä kuukautta rakennuspalikoita järjestellyttä puheenjohtaja Urpilaista tai muuta puoluejohtoa. Onko käynyt niin, että kunnissa ihmisten asioiden väheksyminen on jatkunut salkunhoidon kustannuksella ja vaihtoehdottomuuden aikaa on pönkitetty vuosikymmeniä hyvin palvelleiden johdolla. Vuoropuhelu kuntalaisiin ja omiinkin on jäänyt
vähemmälle säilyttämisen paineissa: ”keskustelua, päättynyt, hyväksytään”-linja ei demokratian irvikuvana ja arvomaailman mittaajana enää pure nykyarjessa.
Unelmat eivät vielä tähän vaalitulokseen kuole, varsinkin, jos ne muuttuvat todeksi myös siltä osin, että omat koirat oppivat olemaan purematta yhteiseen nilkkaan. Uskottavuuden rakentaminen vie oman aikansa ja vaatii yhteishenkeä ja joukkuepeliä kaikilta osapuolilta. Talkoo- ja fiilis-kampanjan onttous hahmottuu vasta myöhemmin sisällöksi tai sen puutteeksi, ja ei-puolueiden populistinen hälinä taas vaihtuu aikaa myöten vastuun pakolliseen kantoon tai sitten sen välttämiseen: syntyneessä oikeistoenemmistöisessä Porissa valtaan pääsevät ei-puolueet joutuvat tekemään muutakin kuin valamaan bensaa muiden liekkeihin.
Olen usein ihmetellyt, miksi meillä sosialidemokraateilla ei ole varaa tehdä reilua politiikkaa. Syitä tekemättä jättämiseen on kyllä piisannut ainaisesta rahan puutteesta esittäjän pärstäkertoimeen asti. Henkilökohtainen vaalitulokseni oli itselleni työvoitto: meitä tulevaisuuden valitsijoita on vuosi vuodelta yhä enemmän. Omat koirat saattavat silti ajoittain vielä purra, jos unohdamme kaikkein keskeisimmän – kuka muukaan kissanhännän nostaa kuin kissa itse?
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.