Jos kaikki olisi mennyt toisin, me suomalaiset emme olisi koskaan oppineet tuntemaan koulupoika Auvista tai opiskelijapoika Saarta. Yhteiskunnan aloittaman ”rikostutkinnan” aikana olemme yrittäneet ymmärtää tapahtunutta ja keksiä selityksiä sille, mitä nuoressa mielessä tapahtuu, kun napsahtamisen tuloksena on lukuisia koulusurmia.
Kauhajoen suruviesti vei välittömästi työpaikkojen kahvihuoneporukat, koulujen välituntien viettäjät, itse kunkin kotijoukot, mediaviestimet ja yhteiskunnan päättäjät miksi- ja entä jos- kysymysten äärelle. Yksilölliset prosessit ovat vaihtumassa kollektiivisten tuntojen taivasteluun, ja nyt on jos-sanojen aika.
Miksi maailman terveimmistä suomalaisvauvoista on pikkuhiljaa alkanut kasvaa yhä huonovointisempia nuoria? Monia nuoria vaivaa väsymys, masennus, heikkous tai vähintään huono fyysinen kunto. Tutkimustulokset näkyvät arjessa: joka kolmas nuori tuntee heikotusta ja väsymystä viikoittain ja joka kolmas nuori kärsii ainakin yhdestä psykosomaattisesta oireesta päivittäin. 20 vuotta sitten joka kymmenes nuori meni nukkumaan yhdentoista jälkeen, mutta nyt niin tekee jo joka kolmas. Samaan aikaan näiden nuorten ja lasten vanhemmat ovat puolestaan yhä kiireisempiä ja stressaantuneempia, eikä vanhemmuuden hoitamiselle aina jää voimia.
Yhteiskunnankin huolenpidolla on raaminsa. Valitettavasti lasten ja nuorten pahoinvointiin on tarjolla paljon enemmän ”ei oo:ta” kuin riittävää apua ja hoivaa. Nimittäin neuvoloiden huolenpito perheistä loppuu lyhyeen, eikä ennaltaehkäisevää perhetyötä enää sen jälkeen tehdä. Puuttumisen paikkoja ei ole riittävästi edes kouluterveydenhuollossa, ja silloinkin nuorten ongelmien pitää jo lähennellä suoranaista sairautta, jota hoitaa.
Myöskään koulun opetus- tai tukihenkilökunnalla ei ole koulutusta tai edes työajan puitteissa mahdollisuuksia pysähtyä lasten ja nuorten ongelmien edessä. Aikaisemmassa työssäni lukion opinto-ohjaajana jouduin monesti toteamaan surullisin mielin, että moniammatillisen oppilashuollon ja opinto-ohjauksen resurssit eivät todellakaan ole tämän päivän ongelmien tasolla.
Mutta kyllä päättäjissäkin, sekä valtakunnallisella että kuntatasolla on paljon vikaa. Yhteiskunnan mukanaolo lasten ja nuorten syrjäytymisen ja pahoinvoinnin ehkäisyssä on jäänyt 90-luvun laman jälkeiselle resurssitasolle, eikä valoa ole häämöttänyt tunnelin päässä. Miksi aina pitää jotakin sattua, että jotakin tapahtuu?
Ei ole enää mikään ihme, että käänteinen main strike on jo alkanut muidenkin kuin opiskelijapoika Saaren syyllisyyden todistamiseksi: olisiko Kauhajoella tapahtunut voitu estää, jos olisi toimittu toisin? Nyt internetin keskustelupalstoilla ja eduskunnan käytävillä ollaan jo varmoja yhdestä asiasta. Peiliin on katsottava monestakin syystä ja monella taholla. Miksi Tuusulan veriteosta ei opittu ja tehty heti kaikki, mitä tehtävissä on tällaisen tragedian ehkäisemiseksi?
Masentunut, kiusattu, elämään pettynyt ja internetistä tukea etsinyt koulusurmaaja nosti yhdellä verisellä hirmuteolla kahdesti vuoden aikana Suomen maailman otsakkeisiin. Entä jos erään tuusulalaisen tai kauhajokilaisen koulun sijasta tapahtunut olisi sattunut jonkun muun kunta- tai eduskuntavaikuttajan omassa lintukodossa? Kykenisimmekö silloin päättäjinä hyväksyä sen, että mitään ei ole tehty, vaikka monenlaiseen olisi kyetty?
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.