Kun ensimmäistä kertaa pysähtyy jäätelökioskilla ja lempeä tuuli puhaltaa eikä edes t-paidalla enää tule kylmä, silloin on kesä. Kesän tulon varmat merkit liittyvät Porin Pesäkarhujen ensimmäiseen superpesiksen kotiotteluun, ensimmäisiin vetoihin maauimalan pitkässä altaassa ja nauhakenkien vaihtamiseen sandaaleihin. Jos kuitenkin auringontulon ennakkomerkkejä ei ole huomannut ajoissa, viimeistään kesä alkaa sisäisen kelloni mukaan koulunpäättäjäispäivästä.

Silloin kesälaitumille kirmaa Suomen tulevaisuuden toivot. Osa heistä päättää koulunsa tähän kesään: 66900 yhdeksäsluokkalaista, 1300 kymppiluokkalaista,32500 ylioppilasta, 43800 ammatillisen koulutuksen suorittanutta ja 1700 yhdistelmätutkinnon suorittanutta nuorta ovat nyt valmiita siirtymään eteenpäin, kohti unelmiensa tulevaisuutta.

Yhden opettajakollegani paidassa luki eräänä työpäivänä muutama vuosi sitten isoilla kirjaimilla ”elämäntyönä tulevaisuus”. Tärkeää pääomaa tulevalla tiellä nuoret ovatkin saaneet juuri koulussa. Silti kasvatustyön etuoikeutta ei saisi olla vain opettajilla. Myös kodeissa ja koko yhteiskunnassa pitää tehdä lujasti töitä maamme tulevaisuuden hyväksi. Suomalaista koulutusjärjestelmää käydään kilvan esittelemässä maailmassa ja kehuskellaan suomalaisnuorten saamilla oppimistuloksilla kansainvälisissä vertailuissa. Silti helposti unohtuu, että koulunkäynti ei ole enää mitään lastenleikkiä, vaan todellista pudotuspeliä monella tavalla.

Niin kuntapäättäjien kuin eduskunnankin käsissä on viime kädessä, miten tulevaisuudessa suomalainen koulutusjärjestelmä säilyy laadukkaana, kansainvälisesti arvostettuna, maksuttomana sekä alueellisesti tasa-arvoisena väestörakenteen ja huoltosuhteen muuttuessa. Tehtävä ei ole ollenkaan helppo, sillä valtion osuus koulutuksen kustannuksista on pienentynyt koko ajan, eivätkä kaikki kunnat edes käytä näitä vähiäkään laskennallisia valtionosuuksia omien nuortensa hyväksi. Helpoiksi ratkaisuiksi taloudellisessa puristuksessa haetaan keskittämistä, koulutuspaikkojen ja koulutuslinjojen karsimista, koulutusyksiköiden lopettamista ja jopa koulutusmateriaaleissa säästämistä. Lasten, nuorten ja opiskelijoiden pahoinvoinnin ja mielenterveysongelmien kasvu kertoo karua kieltään. Siksi ei pitäisikään olla ihan sama, onko kunnilla ja valtiolla varaa tukea nuorten lähialueella tapahtuvaa kouluttautumista, kasvua aikuiseksi ja jopa opintojen venymistäkin. Jokainen syrjäytynyt nuori maksaa yhteiskunnalle liikaa.

Meidän kaikkien aikuisten työnä tulee olla tulevaisuus. Henry Ford oli jo aikoinaan oikeassa. Nimittäin ”maan kilpailukyky ei ala teollisuushallista tai tutkimuslaboratoriosta. Se alkaa luokkahuoneesta”.