Olen valintani tehnyt, eikä tehnyt tiukkaakaan. Samalla olen tullut todistaneeksi ihan omin silmin, että vanhat koirat eivät opi istumaan: sellaisella populismin määrällä EU:n uudissopimusta käsiteltiin. Lissabonin sopimuksen käsittelystä näki, kuinka vähän suomalainen parlamentarismi osoittaa substanssiosaamista EU-asioissa. Todellinen asiakeskustelu Lissabonin sopimuksen sisällöstä upposi taka-alalle, sillä räksytysääntä johtivat erityisesti ”siellä missä EU, siellä ongelma” -joukot. Asiantuntevat edustajat, joilla on painavaa sanottavaa EU:n kehittämiseen, jäivät EU:n vastustajien populististen heittojen ristituleen. Olemme olleet vuodesta 1995 unionin jäseniä, mutta yhä pienen äänekkään joukon sabotaasimissio vaikeuttaa asiallista keskustelua EU:n kehittämisestä. 

Eduskunta hyväksyi kuitenkin Lissabonin uudissopimuksen selvin luvuin 151-27. Lopputulos osoittaa, että suomalaiset ovat vahvasti mukana unionin uudistamisessa ja nykyaikaistamisessa. Uusi sopimus on selvä parannus nykytilanteeseen, vaikka kaatunut perustuslaki olisi ollutkin Lissabonin ratkaisua parempi. Niin se vain on, että 27 jäsenmaan unioni ei voi kerta kaikkiaan toimia aikaisempien perussopimuksien säännöillä, jotka luotiin alun perin kuudelle jäsenmaalle. Itse äänestin Lissabonin sopimuksen puolesta. Vahva JAA sille, että unionin päätöksentekoa tehostetaan, demokraattisuutta lisätään ja ulkoista toimintaa yhtenäistetään. On väistämätöntä, että uusilla aloilla siirrytään yksimielisyydestä määräenemmistöpäätöksiin, unionin toimielimiä uudistetaan ja lainsäädäntöinstrumentteja selkeytetään. 

Euroopan yhteisöstä ja Euroopan unionista tulee nyt yksi yhtenäinen oikeushenkilö, joka voi liittyä Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen ohella jatkossa myös muihin kansainvälisiin sopimuksiin. Sopimuksen kautta kansalaisten oikeusturva paranee unionin perusoikeuskirjan muuttuessa oikeudellisesti sitovaksi. Paino talouden veturista siirtyy enemmän sosiaalisen Euroopan puolelle. Kansallisten parlamenttien asema vahvistuu ja Euroopan parlamentin valta kasvaa. Myös Eurooppa-neuvosto vahvistuu tulevaisuudessa entisestään. 

Lissabonin sopimuksen teksti antaa EU:n kehittämiselle raamit, mutta valtasuhteista ja varsinaisesta toiminnasta se ei anna ohjeita. Tulkinnallisuuksien ja ongelmien pohjalle uhrattiin kuitenkin eduskuntakäsittelyssä luvattoman vähän aikaa. Eurooppa-neuvoston muuttuminen unionin viralliseksi toimielimeksi vahvistaa pääministerin asemaa Suomen Eurooppa-politiikan johdossa, mutta tarkoittaako se käytännössä myös perustuslaissa määriteltyihin toimivaltajakoihin puuttumista? Toiseksi on mielenkiintoista, että sopimuksen sisältämät turvatakuut on tulkittava avunantovelvoitteena oikeudellisesti sitovaksi, mutta vasta tulevaisuudessa nähdään, mitä turvatakuut merkitsevät sellaisessa käytännössä, jossa useat EU-maat saavat hyvän valmiutensa juuri puolustusliitto Naton jäsenyyden kautta. Kolmanneksi näyttää siltä, että tuomioistuinvallan lisäämisen muutokset ja sekä irlantilaisille että briteille annetut opt-outien vaikutukset näkyvät vasta tulevaisuudessa. 

Lissabonin sopimuksen määräykset eivät myöskään vastaa kaikilta osin uusien korkean tason toimijoiden työnjakoon liittyviin käytännön kysymyksiin. Jatkossa unionin ulkosuhteiden illallisilla saattaa olla kolmekin lautasta, eikä Lissabonin sopimus tarjoa yksiselitteisiä ohjeita tällaisia tilanteita varten. Millainen käytännön rooli ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkealle edustajalle tulee siis tilanteessa, jossa hänelle taataan uudissopimuksessa rajoittamaton valta, mutta toisaalta hän toimii kuitenkin komission puheenjohtajan nimittämis- ja erottamisvallassa olevana ulkosuhdeneuvostonpuheenjohtajana sekä komission varapuheenjohtajana? Tuleeko pysyvästä edustajasta käytännössä enemmän kansallisten parlamenttien yhteistyötä korostava Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja vai  ulko- ja turvallisuuspoliittista valtaa ilmentävä vahva presidentti? Kun komission puheenjohtajallakin on vielä oma vastuunsa ulkoasioissa edustamisesta, on järjestelmän tehokkuuden nimissä selvää, että oikea tasapaino, tarkka työnjako ja hyvät yhteistyösuhteet löydetään käytäntöön. 

Lissabonin sopimus täyttää saman tärkeimmän ehdon kuin perustuslakisopimuskin: se on selkeä parannus nykytilaan ja siksi Irlantia lukuun ottamatta jäsenvaltiot hyväksyvät sen parlamenteissa. Pitkää ja kivistä tietä ollaan nyt päättämässä ja Euroopan unionin 27 jäsenmaasta 15 on jo ehtinyt suomalaisten edelle. Joidenkin loppujen jäsenmaiden osalta sopimuksen hyväksymisestä ja hyväksymisaikataulusta on tulossa varsin haasteellinen. Esimerkiksi Slovakiassa asiaa käsiteltäneen vasta joulukuussa, joten saamme jännittää viime hetkeen, miten unionin uudistamistyön käy. Uuden sopimuksen varsinaiset kohtalonhetket eletään kuitenkin jo tänään torstaina tulevien tuntien aikana: valitsevatko irlantilaiset tänä iltana yhteistyön tien? 

Lissabonin sopimuksen antamat mahdollisuudet eivät vielä takaa, että unioni alkaisi toimia tehokkaammin ja johdonmukaisemmin tai että sen arvostus kansalaisten silmissä kasvaisi. Jatkossa Suomen kannalta on olennaista terävöittää ja vahvistaa Suomen EU-politiikan yleisiä linjoja mutta panna myös enemmän ruutia yksittäiskysymysten tulokselliseen käsittelyyn. Tässä työssä nykyinen hallitus on täydellisesti epäonnistunut. Hallitukselta ei pidä odottaa vain välittömiä suhteita EU:n ytimeen, vaan myös vahvaa JAA-tahtoa johdonmukaisesti, aktiivisesti ja tarpeisiimme vastaten saada aikaan aitoja tuloksia EU-politiikassa. Tähän asti oikeistohallituksen EU-politiikalle voi antaa lahjaksi vain polvisuojat. Nimittäin Suomen korkein poliittinen johto on olemattomalla toiminnallaan vain osoittanut, että suuret ovat suuria vain siksi, että pienet ovat jatkuvasti polvillaan.